Nyt v...ttaaa

On se vaan ihan käsittämätöntä, että toiset töissä saa tehdä mitä haluaa ja toiset tekee sitten ne työt!

Minä en oikeasti tajua näitä vapaamatkustajia?? Kaikista kamalimpia on ne esimies asemassa olevat, jotka kuvittelee, että riittää kun vain käy työpaikalla oleilemassa... Kyllä siinä saa poliitikot puhua suuresta noususta ja kasvusta, kun on tällaisia ns. työntekijöitä....

Suunnitelma

Olin jo kaivamassa vanhaa päiväkirjaa jostain esille, että olisin kirjoittanut siihen suuren elämän suunnitelmani, mutta onneksi sitä ei löytynyt. Löysinkin tieni jälleen tänne bloggeriin, mikä voi olla parempi ratkaisu, jotta suunnitelma pysyy myös tallessa.

Nyt on vuosi 2015. Pitää päättää mitä tehdä. Jonkinlainen päätös jatkaako asumista vuokralla vai ostaako oman talon? Oma talo olisi aina oma, mutta tarkoittanee jossain määrin pennin venytystä, siis todella paljon. Koulutusta olisi hankittava lisää eli opiskelemaan mieli tekisi vieläkin tai oikeastaan ei tee mieli, mutta kun ei tällähetkellä töissä tajua asioita niin pakko on saada lisäkoulutusta.

Lapset on elämäni ilo ja ihanuus. Heitä täytyy kuunnella, olla heidän kanssaan läsnä ja tehdä asioita heidän kanssaan.

Minä itse. Minun on saavutettava pohjakunto. Ja sen pohjakunnon jälkeen parempi kunto. Kunnon kohotuksen ohessa olisi erittäinkin suotavaa, että paino putoaisi noin 10 kiloa.

Tämä kaikki tulisi päättää, saavuttaa ja tehdä seuraavan kahden vuoden aikana, eli vuoteen 2017 kevääseen mennessä.

Mutta miten tuo kaikki käytännössä tehdään? Mistä minä löydän tuohon kaikkeen päättämisen voiman?

Itsestänihän se löytyy=) Pienellä etsimisellä, mutta kyllä se siellä on!

Rakkaudella Minulle=)

Sekaisin vaiko eikö?

Miten tämä voikin olla näin, että on vain kysymyksiä, mutta kukaan ei vastaa? Kaikista vähiten tuntuu, että minä itse osaisin vastata mihinkään. Minulla on kaikki hyvin. Sitä minä hoen itselleni ja seuraavassa hetkessä saatan purskahtaa itkuun... mikään ei ole hyvin. On kaipaus, halu saada oma paikka. On löydettävä se ovi joka on minun, yksistään minun. On edettävä hiljaa, hitaasti, mutta silitikin tuntuu, että on niin pirun kiire!

Sitten iskee joku epäusko. Onko minusta oikeasti mihinkään? Saanko mitään oikeasti aikaiseksi... Mitä minun pitäisi tehdä? Koko ajan kyselen itseltäni, mikä on minun tarkoitukseni täällä vai onko sitä? Pelottaa, että joku mies tulee elämääni ja alan jälleen elämään toisen ehdoilla ja arvoilla ennenkuin ymmärrän kuka minä oikeasti olen...

En tiedä onko tässä mitään järkeä....

Alku ja loppu

24.4 se alkoi ja tänään 28.10 se loppui. Puoli vuotta josta en vaihtaisi päivääkään pois. Loukkasin Sinua, sitä en olisi halunnut tapahtuvaksi! Mutta nyt on jälleen uuden alku. On aika löytää minut. Kuka minä olen ja mikä tarkoitus kaikella on? Sinulle äärettömän iso kiitos, kun olet kulkenut vierelläni tämän matkan. Välillä olet minua kantanut, puskenut eteenpäin ja välillä pitänyt sylissä, kun en ole enää jaksanut. Kiitos Sinulle, olet minulle äärimmäisen tärkeä! Teen kaikkeni, että säilymme ystävinä!

Pienet ja suuret ongelmat...

Olen mitettinyt, että otanko entisen, eli tyttönimeni takaisin. Jotenkin olen juurtunut tähän sukunimeen ja onhan meillä kaksi lasta tällä samalla sukunimellä, mutta jotenkin vain tuntuu, että jos sittenkin... Ongelmana on se, että en löydä oikein selkeää syytä miksi vaihtaisin sukunimeni? Emme ole suurissa riidoissa eronneet ja sukunimin tuntuu ihan hyvältä, mutta siltikin... Jos kerran tässä on nyt erottu niin minkä takia pitäisin mieheni suvun nimen? No tietenkin nuuka kun olen niin maksaahan se jonkin verran uusia ajokortit ym. mutta olisko se kuitenkin sen väärti?? Lasten kanssa en ole asiasta vielä puhunut, mutta heidänkin kanssaan aion asiaa pohtia.

Mitäs sitä sitten?

Nyt on asiat niin, että olen kohta eronnut. Hyvä asunto on, jossa on kaikki tarvittava. Auto on ja muutenkin elämä vaikuttaa hyvälle. Enää ei ahdista. Tosiasiassa tuntuu sille, että kaikki on liiankin hyvin! Olen suhteessa miehen kanssa, jonka kanssa viime perjantaina ryyppäsimme puoli kuuteen aamulla! Sen jälkeen nukuimme puoli kolmeen iltapäivällä, mutta saimme yhteisymmärryksen siitä, että emme koskaan tule asumaan yhdessä tai, että suhteemme muuttuisi tästä miksikään muuksi. Suhteemme on nyt yhdessä olemista, panemista ja ryyppäämistä=) Voi, helvetti, että kuullostaa aivan joltain muulta kuin minulta!!!!! Sitten on toinen osio se, että olemme luvanneet olla toistemme kuolin vuoteella läsnä. Tämä lupaus on sellainen, joka pitää. Onhan Hän minun sielunkumppanini. Se, että tunnen niin on ihmeellistä. En ole keksinyt asialle muuta selitystä, kuin sen, että hän todellakin on sielunkumppanini, mutta kaikkien sielunkumppaneiden tarkoitus ei ole sitoutua toisiinsa lopullisesti... varsinkaan jos he ovat elämässään eri vaiheissa... Voih, Hän on antanut minulle niin paljon! Olen oppinut itsestäni ja elämästäni, käyttäytymisestäni ja kaikesta niin paljon, että ihan kipeää tekee!! Seksuaalisuudesta puhumattakaan, mutta annettakoon sen aiheen pysyä hieman enemmän pimennossa=)

Rakas Sisko!

Minä en ymmärrä mitä tapahtui? Luulin, että Sinä olet se joka tukee minua, on minun mukanani tässä retkessä? Mutta mitä tapahtui? Sinä sanoit ne sanat, huusit ne sanat. Minä en ole niitä unohtanut. Minulle ei voi puhua niin, minun lasteni läsnäollessa, eikä varsinkaan tässä elämäntilanteessa. Oliko tämän pakko tapahtua, että minä herään? Herään siihen kuka oikeasti seisoo minun rinnallani silloin, kun minulla on vaikeaa? Se henkilö löytyi jostain, mistä en kuvitellut sen löytyvän. Luulin, että se olisit ollut Sinä rakas Siskoni? Minä en pysty Sinulle nyt puhumaan. Minä en pysty. Onneksi minun ei tarvitse...

Kun yössä yksin vaeltaa voi kaltaisensa kohdata... Laura Närhi, Pikkusisko, mutta Sinä et ole minun kaltaiseni. Joku muu onneksi on. 

Nyt jatkamme tällä pinnallisuuden linjalla. Puhumme asioista, joilla ei ole mitään merkitystä. Ei mistään oikeasta. Eikä varsinkaan kukaan pyydä anteeksi keneltäkään.