Alku ja loppu

24.4 se alkoi ja tänään 28.10 se loppui. Puoli vuotta josta en vaihtaisi päivääkään pois. Loukkasin Sinua, sitä en olisi halunnut tapahtuvaksi! Mutta nyt on jälleen uuden alku. On aika löytää minut. Kuka minä olen ja mikä tarkoitus kaikella on? Sinulle äärettömän iso kiitos, kun olet kulkenut vierelläni tämän matkan. Välillä olet minua kantanut, puskenut eteenpäin ja välillä pitänyt sylissä, kun en ole enää jaksanut. Kiitos Sinulle, olet minulle äärimmäisen tärkeä! Teen kaikkeni, että säilymme ystävinä!

Pienet ja suuret ongelmat...

Olen mitettinyt, että otanko entisen, eli tyttönimeni takaisin. Jotenkin olen juurtunut tähän sukunimeen ja onhan meillä kaksi lasta tällä samalla sukunimellä, mutta jotenkin vain tuntuu, että jos sittenkin... Ongelmana on se, että en löydä oikein selkeää syytä miksi vaihtaisin sukunimeni? Emme ole suurissa riidoissa eronneet ja sukunimin tuntuu ihan hyvältä, mutta siltikin... Jos kerran tässä on nyt erottu niin minkä takia pitäisin mieheni suvun nimen? No tietenkin nuuka kun olen niin maksaahan se jonkin verran uusia ajokortit ym. mutta olisko se kuitenkin sen väärti?? Lasten kanssa en ole asiasta vielä puhunut, mutta heidänkin kanssaan aion asiaa pohtia.

Mitäs sitä sitten?

Nyt on asiat niin, että olen kohta eronnut. Hyvä asunto on, jossa on kaikki tarvittava. Auto on ja muutenkin elämä vaikuttaa hyvälle. Enää ei ahdista. Tosiasiassa tuntuu sille, että kaikki on liiankin hyvin! Olen suhteessa miehen kanssa, jonka kanssa viime perjantaina ryyppäsimme puoli kuuteen aamulla! Sen jälkeen nukuimme puoli kolmeen iltapäivällä, mutta saimme yhteisymmärryksen siitä, että emme koskaan tule asumaan yhdessä tai, että suhteemme muuttuisi tästä miksikään muuksi. Suhteemme on nyt yhdessä olemista, panemista ja ryyppäämistä=) Voi, helvetti, että kuullostaa aivan joltain muulta kuin minulta!!!!! Sitten on toinen osio se, että olemme luvanneet olla toistemme kuolin vuoteella läsnä. Tämä lupaus on sellainen, joka pitää. Onhan Hän minun sielunkumppanini. Se, että tunnen niin on ihmeellistä. En ole keksinyt asialle muuta selitystä, kuin sen, että hän todellakin on sielunkumppanini, mutta kaikkien sielunkumppaneiden tarkoitus ei ole sitoutua toisiinsa lopullisesti... varsinkaan jos he ovat elämässään eri vaiheissa... Voih, Hän on antanut minulle niin paljon! Olen oppinut itsestäni ja elämästäni, käyttäytymisestäni ja kaikesta niin paljon, että ihan kipeää tekee!! Seksuaalisuudesta puhumattakaan, mutta annettakoon sen aiheen pysyä hieman enemmän pimennossa=)

Rakas Sisko!

Minä en ymmärrä mitä tapahtui? Luulin, että Sinä olet se joka tukee minua, on minun mukanani tässä retkessä? Mutta mitä tapahtui? Sinä sanoit ne sanat, huusit ne sanat. Minä en ole niitä unohtanut. Minulle ei voi puhua niin, minun lasteni läsnäollessa, eikä varsinkaan tässä elämäntilanteessa. Oliko tämän pakko tapahtua, että minä herään? Herään siihen kuka oikeasti seisoo minun rinnallani silloin, kun minulla on vaikeaa? Se henkilö löytyi jostain, mistä en kuvitellut sen löytyvän. Luulin, että se olisit ollut Sinä rakas Siskoni? Minä en pysty Sinulle nyt puhumaan. Minä en pysty. Onneksi minun ei tarvitse...

Kun yössä yksin vaeltaa voi kaltaisensa kohdata... Laura Närhi, Pikkusisko, mutta Sinä et ole minun kaltaiseni. Joku muu onneksi on. 

Nyt jatkamme tällä pinnallisuuden linjalla. Puhumme asioista, joilla ei ole mitään merkitystä. Ei mistään oikeasta. Eikä varsinkaan kukaan pyydä anteeksi keneltäkään.

Parvekkeella:-)

Nautin tämän kesän toisesta helleaallosta Vuokatin Villaksen parvekkeella. Olen NIIN off asennossa, lomalla!! Kera lasten toki! Juttelin juuri ystäväni kanssa puhelimessa ja nyt on ihanaa nähdä häntä huomenna... meillä on paljon puhuttavaa:-) Kuu on muuten melkein täysi...

Kuvittelitko oikeasti?

Luulin ihan tosissani, että minua ei enää poljeta... sanaton olen. En ymmärrä...

Nyt se alkoi

Nyt alkoi epäilykset. Ei minulla, koska minulla ei ole mitään hätää, vaan kaikilla muilla. Missä minä vietän aikaani, kun lapset ovat isällään? Missä minä olen? Miksi en vastaa sillä sekunnilla puhelimeen? Varmaan salaan jotakin? Ihanintahan asiassa on se, että niinhän minä salaankin! Mutta periaatteestani en luovu. Minun elämäni ja mitä siihen kuuluu ei kuulu kenellekään! Tämä on minun elämäni ja kaikki muut voivat pysyä siitä erossa.

Olen asunut kaksi viikkoa omassa uudessa kodissani, vuokralla kunnan kolmiossa. Nyt minulta on ensimmäisen kerran arveltu ääneen, että jospa minulla onkin suhde?! Mystistä... tämä elämä on mystistä... Kuunteleeko minua kukaan oikeasti???? Sanoin kuukausi sitten ääneen aika monelle henkilölle, että olen tehnyt eroa jo useamman vuoden. Vuosia! Haloo kuvitteletteko, että elän nunnana lopun elämääni? Ettehän vain kuvittele, että rupeasin ihan oikeasti elämään? Viettämään normaalia nuoren naisen elämää?

Mutta nän, nän, nääääää!! Minäpä teen juuri niinkuin tykkään=) Vähät välitän mitä te ajattelette! Nyt on minun vuoroni elää!!!

Lomaa

Olen lomalla. Jo kolmas jakso tälle kesälle. Ensimmäinen jakso meni siihen, kun keskusteltiin miksi muka erottaisiin... toinen jakso oli pakkaamista ja muutto. Nyt, kolmannella jaksolla makaan hotellissa kera lasten enkä aio tehdä mitään todellista:-) vain nauttia ja olla onnellinen! Niin... huomasin tänään, että olen onnellinen. Olen onnellinen nuista kahdesta lapsesta, ystävistä ja siitä, että olen tässä juuri nyt. Minulla on hyvä olla, möykkyä sisälläni ei enää ole! Hirvittää, voiko tämä oikeasti olla totta?

Viisaat lapset

Lapsikin on mukana erossa. Minulle on sanottu, että kun eroan, eroan myös lapsistani. Vaikka niin onkin, niin ero lapsista on erilainen. Ero lapsista on sen ajan kuin ovat toisella vanhemmalla. Ero aviopuolisosta on perusteltu ja siihen on syyt. Ero lapsista on sen takia, että muuta vaihtoehtoa ei ollut näkyvissä.

Nyt olen kuitenkin siinä pisteessä, että joudun miettimään uskallanko luottaa tulevan ex-mieheni kykyyn huolehtia lapsista. Välillä nimittäin tuntuu niinkuin teksin heitteillejätön, kun kuvittelen mitä mieheni oikeasti tajuaa lasten hyvinvoinnista, tarpeista ja kaikesta mikä liittyy arkielämään. Noh, onhan häneltä vetäisty matto jalkojen alta, kun akka ilmoitti erosta. Täytyy siis surkutella, voivotella ja miettiä miten tässä näin kävi. Vastuuta elämästään tai lastensa elämästä hän ei ole ainakaan vielä ottanut. Onneksi olen kasvattanut harvinaisen viisaat lapset, jotka eivät vähästä ole hätkähtäneet. Aika näyttä miten kaikki lapsiin vaikuttaa.

Nyt mietin mielessäni puhetta tulevalle ex-miehelleni, että miten hän on kuvitellut, että lasten kanssa ollaan? Ollaanko selvinpäin vaiko kännissä? Tehdäänkö lasten kanssa asioita yhdessä, vaiko eikö? Ja tehdäänkö niitä asioita selvinpäin vaiko kännissä? Taidan hengittää hetken ennenkuin karehdun...

Kesä

Lämmin kesä... hyvä olla ja mieli lepää vihdoinkin. Osa asioista edelleen sekaisin, mutta nyt tartun tähän hetkeen! Nautin tästä tunteesta, tästä onnesta, lämmöstä...

Hengitän, hengitän....

Jos aiotte erota niin voisin suositella, että ennen kuin kerrotte lopullisista aikeistanne tulevalle ex-puolisolle, niin hommatkaa itselle asunto. Tämä asuminen yhdessä, erosta tietoisena on aika helvetillistä aikaa. Ihan niinkuin nätisti sanottuna... Kyttäillään toisiamme, vaikka mies onkin pari vuorokautta aina putkeen töissä, mutta vaihtojen kohdalla joudumme edelleen olemaan samassa talossa puolikkaan vuorokauden. Todella mielenkiintoista... siis ihan syvältä!

Mutta vielä puolitoista viikkoa niin saan asunnon, jonne muutan aika nopeaa, kunhan avaimet on kourassa. Pakannut olen. Sauna on täynnä muuttotavaraa ja listoja on olemassa mitä pitää hankkia. Välillä tulee voimaton tunne, että tämänkö minä olinkaan tekemässä? Se tunne on ihan ihmeellinen... tulee ja menee ohikin aika nopeaa, mutta aina leuka nousee sen tunteen myötä vähän ylemmäs. Selkä suoristuu ja huulilta pääse lause: "Prkl, Sinä teet tämän, Sinä pystyt tähän."

Satuin sivulle, jossa oli hyvä artikkeli...tai no minulle ainakin sopiva=)

http://www.kauneusjaterveys.fi/artikkeli/hyva-ero-auttaa-uuden-alkuun

Rätti.

Tunne on niinkuin olisi pyyhitty pöytä rätillä... Rätillä niin, että kaikki on vain levitelty, eikä mitään puhdasta ole tullut.

Se ei haittaa, jos haluaa hiljentää tahtia. Sen minä ymmärrän, mutta minä en ymmärrä sitä, että päätetään sellaisia asioita ennakkoon joista ei voi tietää miten ne asiat ovat esim. puolen vuoden kuluttua. Enkä minä voi  ymmärtää sitä, että mihin katosivat ne sanat ja tuntee mitkä on sanottu ja näytetty? Nyt ei näytetä enää mitään. Ei kosketeta, kuin pyydettäessä ja jos minä kosketan tuntuu niinkuin saisin sitäkin pyytää anteeksi. Miten kävi sen asian kanssa, että minä annan paljon sinulle? Mihin se hävisi?

Elä murehdi etukäteen... Elä murehdi... Helpommin sanottu kuin tehty. Varsinkin, kun nyt tuntuu niin helvetin pahalle. Minun yli ei pitänyt enää kenenkään kävellä, mutta miksi minusta jälleen kerran tuntuu siltä...?

Eron jälkeen

Olen eronnut jo aikaa sitten... monta vuotta sitten. Ei ole ollut tunteita ei ole ollut mitään, minkä vuoksi taistella. Nyt minulla on. Minulla on tunne, minulla on hyvä olla. Riittääkö se mihinkään? Voisiko se mitenkään riittää? Eikö voisi elää päivän kerrallaan ja hetken kerrallaan? Mihin on kiire?

Voisitko ajatella odottavasi minua? Minä en ole kaukana, minä olen lähellä... haluaisin olla lähelläsi. En halua tukahduttaa sinua, mutta haluan olla osa elämääsi edes jollakin tapaa... 

Olet sanonut, että elämme nyt minua varten. Mitä se oikeasti tarkoittaa? Emmekö me molemmat voisi elää meitä varten unohtamatta ketä olemme. Minä olen välissä hukassa... välillä enemmän ja välillä vähemmän, mutta pieninä osina minäkin selkiinnyn.

Minä en halua, että ne sanat mitkä olet minulle sanonut pyyhitään rätillä yli. En halua, että ne tunteet mitkä on olemassa revitään palasiksi. Minua ei enää tallota, minun yli ei enää kävellä. 

Sanoi, että pelkäät. Niin pelkään minäkin. Minä haluan kuitenkin olla lähelläsi... en halua satuttaa sinua, enkä halua satuttaa itseäni. Tunnen kuitenkin niinkuin tunnen ja sitä en pyydä anteeksi.

Yksinäisyys

Olen ajatellut viimeaikoina niin paljon, että välillä sattuu jo aivoihin. Mutta eilen illalla tajusin sen, että minähän olen yksin. Olen ollut yksin jo pitkään. Kaikesta minun täytyy selvitä yksin. Käytännön asioista selviänkin varmasti hyvin, olenhan jo pyörittänyt tätä härdelliä käytännössä yksin useamman vuoden. Mutta yksinäisyyden sisäistäminen ja sen tosiasian hyväksyminen, että viimeiseksi vastaan kaikesta itselleni vaatii totuttelua.

Minulla on ystävä, joka on ollut rinnallani tässä kaikessa, tukenut ja kuunnellut. Kiitos siitä. En tiedä voinko koskaan kiittää häntä tarpeeksi. En olisi tässä nyt ilman häntä. Olisin sekaisin. Toivottavasti voin joskus auttaa häntä niinkuin hän on auttanut minua.

Minä itse

Pitäisi kuulemma löytää itsensä. Pitäisi elää niin, että ei unohda itseään. No perkele! Kukas minä sitten olen? Kuka minun pitäisi tuntea? Mistä minä tulen, kuka olen ja mihin helvettiin olen menossa?? Todella hyviä kysymyksiä, kun kunnan vuokra-asunto odottaa ja elämä on kohta muutamassa muuttolaatikossa.

Eroa olen tekemässä siksi, että en ole saanut rakkautta, sitä ei ole minulle ääneen sanottu, kuin kolme kertaa. Sen sijaan minua on arvosteltu, niin tekemisiäni kuin ulkomuotoani. On pidetty viimeisen päälle itsestäänselvyytenä. On oletettu, että olen täällä aina, hoidan talon ja lapset. Lomamatkoilla kuskina ja ohjelman tekijänä, kun toista ei ole kiinnostanut. On harrastettu seksiä kaksi kertaa vuodessa, viimeisen viiden vuoden aikana. En ole parempaan pystynyt, kun ei ole tehnyt mieli. Väkisin olen maannut. Kokoajan toisen juominen on ollut enemmän kuin riittävää!

Mutta... kuka minä olen? Olen hukkunut jonnekin viimeisen 18 vuoden aikana. Jos olisin silloin tiennyt mitä ajattelen nyt, olisin elänyt elämäni erillatavalla. Ehkä olisimme yhdessä, mutta en olisi suostunut ottamaan autolainaa, talovelkaa... ihminen ei voi toteuttaa unelmia, jos on köyhä tai elää kädestä suuhun. Rahasta on tavallaan ollut tiukkaa, mikä on osaltaan antanut aihetta huoleen.

Mutta... mihin katosin? Voi, kunpa olisin sanonut jo aiemmin, mitä ajattelen... Miksi en avannut suutani? En halunnut olla se nalkuttava osapuoli, mutta olisi sillekin varmasti ollut käyttöä! Mutta en minäkään ole tiennyt... en tiennyt, että voi olla sellainen suhde, että asioita tehdään yhdessä. Tehdään ruokaa yhdessä, katsotaan elokuvia yhdessä ja vietetään aikaa yhdessä. Siitä olen nähnyt häivähdyksen... Jotenkin on sellainen olo, että kaikki, mulle, tänne, heti, nyt! Vähätkö välitän enää kenenkään mielipiteistä tai siitä mitä minusta puhutaan. Puhukoot niin paljon kuin haluavat, niin kauan kuin haluavat...

Mutta.... minähän se olen, vai olenko? Tiedän hitusia, pieniä osia siitä kuka olen... Joskus selkeämmin, mutta väillä ei hajuakaan... Ei voi kuin nauraa! Nauran ääneen, nauran itselleni ja tälle tilanteelle. Ehkä minä itse olen tuon naurun takana?

Harkinta-aikaa

Harkinta ajalla ollaan. Avioero siis vireillä. Ei tarvinnut mennä tässä asiassa kirkkoherranvirastoon, eikä jutella papin kanssa. Netistä tulostaa vain paperin ja nimi alle. Tuleva ex-mies ei sitten nimeään laittanutkaan... sai käräjäoikeudesta paperin ihan erikseen.

Pankkiin tilattu aika tekemään ositussopimus ja sosiaaliin aika tekemään huoltajuussopimus... Vuokra-asunto hankittu keskeltä kirkonkylää... pitäähän minun nyt osaltani huolehtia, että kylän tädeillä ja sedillä riittää puhumista ja kyttäämistä. Lapseni kuulemma jo hylkään ja jätän vain kaiken.. myös ex-mieheni suureen pulaan sekä rahallisesti, että muuten.

Tämä vaatii aika paljon. Jos en olisi tätä miettinyt tarkoin ja viimeiseen asti niin olisi ollut helppo jo luovuttaa... Mutta minä olen miettinyt, pohtinut, ajatellut... Mahdollisuutta ei enää ole. Minä jatkan eteenpäin. Eräs ihminen sanoi minulle, että: "Älä unohda itseäsi." Se oli hyvin sanottu, koska aina olen ajatellut vain muita. Minut on saanut polkea, unohtaa, jättää huomiotta. Nyt minä en enää siihen suostu. Nostan pääni ylös ja kävelen selkä suorana. Vastaan vain itselleni, enkä kenellekään muulle.

Nyt tuntuu hyvälle, vaikka sataakin vettä. Sydämessä ei tunnu enää sitä möykkyä, enää ei ahdista. Tekisi mieli menää sateeseen tanssimaan. Elämästä tulee hyvä, sittenkin.

Ositus

Työni... suurin osa elämääni, jonka olen antanut tähän paikkaan on nyt arvotettu rahassa. Hintani on 20 000 e. Toisaalta tuntuu helpottuneelta, kun ei tarvitse ihan niin paljoa huolehtia tulevasta, mutta toisaalta tuntuu, että tässäkö tämä nyt oli? Hinta on määritelty. Elämä on mielenkiintoinen...

Miksi ihmiset pitävät tyhjillään kaikki perikuntien ym. kesäpaikat, talot ja muut!! Antakaa ne vuokralle! Haloo, minä tarvitsen asunnon, kodin itselleni ja kahdelle pojalleni! Tämä on ihan p....stä, että on olemassa pilvin pimein mökkiä mökin perään tyhjillään. Mitään järkeä ole tuommoisessa!

Niin että hermot alkaa kiristymään, kun pohtii ja miettii, että milloin pääsee pois. Haluaisin niin kovin hengittää  helpommin, hengittää vapaasti ilman kenenkään kyttäystä ja mutinoita... 

Huokaus...

Avioero

Niin...

18 vuotta yhdessä, joista yhdeksän vuotta naimisissa. Nyt avioeropaperit käsilaukussa odottamassa allekirjoituksia. Tiistaina aika pankkiin sopimaan "sovussa" lainoista ja muista raha järjestelyistä. Ikää tällä hetkellä 37 vuotta. Kastepöydän äärellä, kun sanoin tahdon en ihan sen kuvitellut menevän näin...

Mutta elämä on... Elämä on lyhyt. Sanoi ystäväni. Lyhyt... niinhän se on. Minä haluan tuntea! Minä haluan rakastaa! Minä haluan, että minua rakastetaan! Monien mielestä olen hullu. Olen itsekäs. Olen vaikka ja mitä...

Ennen kaikkea minä olen herännyt. Tuntuu niinkuin olisin herännyt kymmenen vuoden talviunesta. Talviunesta jossa olen ollut ihan vain noiden kahden lapsen vuoksi. Mitä kaikkea ihminen tekeekään lastensa takia? Kärsii... unohtaa... antaa anteeksi... ja vain jatkaa, vaikka tuntuu niin pahalle!

Nyt minä olen herännyt. Herännyt siihen, että minua ei enää poljeta, minun ei enää tarvi sietää tätä kaikkea!  Heräämiseni on yllätys monelle, mutta heille se suotakoon... Minä aion tuntea jälleen, minä aion nostaa leukani ylös ja olla se,  mikä minä olen, minä!

Voi olla vaikeeta...

Onko miehillä vakiona putkiaivot? Jos sanoo, että laita pyykkikone päälle. Niin seuraavaksi saa sanoa, että tyhjennä pyykkikone... sama asia astianpesukoneen kanssa... ja monen muun asian kanssa... miksi mies ei voi ihan itse tarttua imuriin ja imuroida, kun koira kantaa hiekkaa sisälle, miksi minun pitää siitä erikseen muistaa sanoa?? Miksi miehellä on muka joku etuoikeus maata sohvalla, kun nyt sattuu tulemaan just tämä hyvä sarja... Voi prkl että musta joskus tuntuu, että ihan oikeesti.... kun mies on töissä olen mä kahden lapsen yksinhuoltaja ja kun mies on vapaalla niin mä olen kolmen lapsen yksinhuoltaja!!! ...argh, että pistää vihaksi..

Jää hyvästi....

Hyvästit jätän rakas, jälleen... Tulen kaipaamaan Sinua useasti, tiedän sen... Olet ihanaisen maukas, kylmänä, hileisenä rankan päivän jälkeen, saunassa... saunan jälkeen kylmällä terassilla.... se tunne kun lämmität sisältä ja virkistät mieltä...kielen kannat irtovat...

Mutta toisaalta voi vain inhota Sinua ja siinä samalla itseään, kun ei pysty lopettamaan.... jatkaa vain toinen toisensa jälkeen.... monenako aamuna olen kääntänyt kylkeä ja olen ollut niin väsynyt... sinä ja uni ette sovi yhteen... Joten nyt on aika sanoa hyvästit. Haluan todellisen elämän, todelliset tunteet ja todelliset aamut!

Kohta jäljellä ei ole muuta kuin minä, minä itse... pelottaa....

Alku metreillä....

Kävin lumikenkälenkillä... sää plussan puolella, joten olipas todella haasteellinen keli! Kuolema oli koittaa jo ennen ensi metrejä=) Mutta seisoin sähkölinjan alkupäässä ja päätin, että ensin ensimmäiselle pylväälle, sitten toiselle ja kolmannelle. No sinnehän minä pääsin! Ensimmäinen pieni voitto tässä taistelussa=) Kolme sähköpylvään väliä ei kuullosta kovin pitkälle matkalle, mutta tuossa kelissä voisin sanoa, että hieno saavutus ja aikaakin meni 50 minuuttia.

Nyt on hyvä mieli!