Minä itse

Pitäisi kuulemma löytää itsensä. Pitäisi elää niin, että ei unohda itseään. No perkele! Kukas minä sitten olen? Kuka minun pitäisi tuntea? Mistä minä tulen, kuka olen ja mihin helvettiin olen menossa?? Todella hyviä kysymyksiä, kun kunnan vuokra-asunto odottaa ja elämä on kohta muutamassa muuttolaatikossa.

Eroa olen tekemässä siksi, että en ole saanut rakkautta, sitä ei ole minulle ääneen sanottu, kuin kolme kertaa. Sen sijaan minua on arvosteltu, niin tekemisiäni kuin ulkomuotoani. On pidetty viimeisen päälle itsestäänselvyytenä. On oletettu, että olen täällä aina, hoidan talon ja lapset. Lomamatkoilla kuskina ja ohjelman tekijänä, kun toista ei ole kiinnostanut. On harrastettu seksiä kaksi kertaa vuodessa, viimeisen viiden vuoden aikana. En ole parempaan pystynyt, kun ei ole tehnyt mieli. Väkisin olen maannut. Kokoajan toisen juominen on ollut enemmän kuin riittävää!

Mutta... kuka minä olen? Olen hukkunut jonnekin viimeisen 18 vuoden aikana. Jos olisin silloin tiennyt mitä ajattelen nyt, olisin elänyt elämäni erillatavalla. Ehkä olisimme yhdessä, mutta en olisi suostunut ottamaan autolainaa, talovelkaa... ihminen ei voi toteuttaa unelmia, jos on köyhä tai elää kädestä suuhun. Rahasta on tavallaan ollut tiukkaa, mikä on osaltaan antanut aihetta huoleen.

Mutta... mihin katosin? Voi, kunpa olisin sanonut jo aiemmin, mitä ajattelen... Miksi en avannut suutani? En halunnut olla se nalkuttava osapuoli, mutta olisi sillekin varmasti ollut käyttöä! Mutta en minäkään ole tiennyt... en tiennyt, että voi olla sellainen suhde, että asioita tehdään yhdessä. Tehdään ruokaa yhdessä, katsotaan elokuvia yhdessä ja vietetään aikaa yhdessä. Siitä olen nähnyt häivähdyksen... Jotenkin on sellainen olo, että kaikki, mulle, tänne, heti, nyt! Vähätkö välitän enää kenenkään mielipiteistä tai siitä mitä minusta puhutaan. Puhukoot niin paljon kuin haluavat, niin kauan kuin haluavat...

Mutta.... minähän se olen, vai olenko? Tiedän hitusia, pieniä osia siitä kuka olen... Joskus selkeämmin, mutta väillä ei hajuakaan... Ei voi kuin nauraa! Nauran ääneen, nauran itselleni ja tälle tilanteelle. Ehkä minä itse olen tuon naurun takana?

Harkinta-aikaa

Harkinta ajalla ollaan. Avioero siis vireillä. Ei tarvinnut mennä tässä asiassa kirkkoherranvirastoon, eikä jutella papin kanssa. Netistä tulostaa vain paperin ja nimi alle. Tuleva ex-mies ei sitten nimeään laittanutkaan... sai käräjäoikeudesta paperin ihan erikseen.

Pankkiin tilattu aika tekemään ositussopimus ja sosiaaliin aika tekemään huoltajuussopimus... Vuokra-asunto hankittu keskeltä kirkonkylää... pitäähän minun nyt osaltani huolehtia, että kylän tädeillä ja sedillä riittää puhumista ja kyttäämistä. Lapseni kuulemma jo hylkään ja jätän vain kaiken.. myös ex-mieheni suureen pulaan sekä rahallisesti, että muuten.

Tämä vaatii aika paljon. Jos en olisi tätä miettinyt tarkoin ja viimeiseen asti niin olisi ollut helppo jo luovuttaa... Mutta minä olen miettinyt, pohtinut, ajatellut... Mahdollisuutta ei enää ole. Minä jatkan eteenpäin. Eräs ihminen sanoi minulle, että: "Älä unohda itseäsi." Se oli hyvin sanottu, koska aina olen ajatellut vain muita. Minut on saanut polkea, unohtaa, jättää huomiotta. Nyt minä en enää siihen suostu. Nostan pääni ylös ja kävelen selkä suorana. Vastaan vain itselleni, enkä kenellekään muulle.

Nyt tuntuu hyvälle, vaikka sataakin vettä. Sydämessä ei tunnu enää sitä möykkyä, enää ei ahdista. Tekisi mieli menää sateeseen tanssimaan. Elämästä tulee hyvä, sittenkin.

Ositus

Työni... suurin osa elämääni, jonka olen antanut tähän paikkaan on nyt arvotettu rahassa. Hintani on 20 000 e. Toisaalta tuntuu helpottuneelta, kun ei tarvitse ihan niin paljoa huolehtia tulevasta, mutta toisaalta tuntuu, että tässäkö tämä nyt oli? Hinta on määritelty. Elämä on mielenkiintoinen...

Miksi ihmiset pitävät tyhjillään kaikki perikuntien ym. kesäpaikat, talot ja muut!! Antakaa ne vuokralle! Haloo, minä tarvitsen asunnon, kodin itselleni ja kahdelle pojalleni! Tämä on ihan p....stä, että on olemassa pilvin pimein mökkiä mökin perään tyhjillään. Mitään järkeä ole tuommoisessa!

Niin että hermot alkaa kiristymään, kun pohtii ja miettii, että milloin pääsee pois. Haluaisin niin kovin hengittää  helpommin, hengittää vapaasti ilman kenenkään kyttäystä ja mutinoita... 

Huokaus...

Avioero

Niin...

18 vuotta yhdessä, joista yhdeksän vuotta naimisissa. Nyt avioeropaperit käsilaukussa odottamassa allekirjoituksia. Tiistaina aika pankkiin sopimaan "sovussa" lainoista ja muista raha järjestelyistä. Ikää tällä hetkellä 37 vuotta. Kastepöydän äärellä, kun sanoin tahdon en ihan sen kuvitellut menevän näin...

Mutta elämä on... Elämä on lyhyt. Sanoi ystäväni. Lyhyt... niinhän se on. Minä haluan tuntea! Minä haluan rakastaa! Minä haluan, että minua rakastetaan! Monien mielestä olen hullu. Olen itsekäs. Olen vaikka ja mitä...

Ennen kaikkea minä olen herännyt. Tuntuu niinkuin olisin herännyt kymmenen vuoden talviunesta. Talviunesta jossa olen ollut ihan vain noiden kahden lapsen vuoksi. Mitä kaikkea ihminen tekeekään lastensa takia? Kärsii... unohtaa... antaa anteeksi... ja vain jatkaa, vaikka tuntuu niin pahalle!

Nyt minä olen herännyt. Herännyt siihen, että minua ei enää poljeta, minun ei enää tarvi sietää tätä kaikkea!  Heräämiseni on yllätys monelle, mutta heille se suotakoon... Minä aion tuntea jälleen, minä aion nostaa leukani ylös ja olla se,  mikä minä olen, minä!