Parvekkeella:-)

Nautin tämän kesän toisesta helleaallosta Vuokatin Villaksen parvekkeella. Olen NIIN off asennossa, lomalla!! Kera lasten toki! Juttelin juuri ystäväni kanssa puhelimessa ja nyt on ihanaa nähdä häntä huomenna... meillä on paljon puhuttavaa:-) Kuu on muuten melkein täysi...

Kuvittelitko oikeasti?

Luulin ihan tosissani, että minua ei enää poljeta... sanaton olen. En ymmärrä...

Nyt se alkoi

Nyt alkoi epäilykset. Ei minulla, koska minulla ei ole mitään hätää, vaan kaikilla muilla. Missä minä vietän aikaani, kun lapset ovat isällään? Missä minä olen? Miksi en vastaa sillä sekunnilla puhelimeen? Varmaan salaan jotakin? Ihanintahan asiassa on se, että niinhän minä salaankin! Mutta periaatteestani en luovu. Minun elämäni ja mitä siihen kuuluu ei kuulu kenellekään! Tämä on minun elämäni ja kaikki muut voivat pysyä siitä erossa.

Olen asunut kaksi viikkoa omassa uudessa kodissani, vuokralla kunnan kolmiossa. Nyt minulta on ensimmäisen kerran arveltu ääneen, että jospa minulla onkin suhde?! Mystistä... tämä elämä on mystistä... Kuunteleeko minua kukaan oikeasti???? Sanoin kuukausi sitten ääneen aika monelle henkilölle, että olen tehnyt eroa jo useamman vuoden. Vuosia! Haloo kuvitteletteko, että elän nunnana lopun elämääni? Ettehän vain kuvittele, että rupeasin ihan oikeasti elämään? Viettämään normaalia nuoren naisen elämää?

Mutta nän, nän, nääääää!! Minäpä teen juuri niinkuin tykkään=) Vähät välitän mitä te ajattelette! Nyt on minun vuoroni elää!!!

Lomaa

Olen lomalla. Jo kolmas jakso tälle kesälle. Ensimmäinen jakso meni siihen, kun keskusteltiin miksi muka erottaisiin... toinen jakso oli pakkaamista ja muutto. Nyt, kolmannella jaksolla makaan hotellissa kera lasten enkä aio tehdä mitään todellista:-) vain nauttia ja olla onnellinen! Niin... huomasin tänään, että olen onnellinen. Olen onnellinen nuista kahdesta lapsesta, ystävistä ja siitä, että olen tässä juuri nyt. Minulla on hyvä olla, möykkyä sisälläni ei enää ole! Hirvittää, voiko tämä oikeasti olla totta?

Viisaat lapset

Lapsikin on mukana erossa. Minulle on sanottu, että kun eroan, eroan myös lapsistani. Vaikka niin onkin, niin ero lapsista on erilainen. Ero lapsista on sen ajan kuin ovat toisella vanhemmalla. Ero aviopuolisosta on perusteltu ja siihen on syyt. Ero lapsista on sen takia, että muuta vaihtoehtoa ei ollut näkyvissä.

Nyt olen kuitenkin siinä pisteessä, että joudun miettimään uskallanko luottaa tulevan ex-mieheni kykyyn huolehtia lapsista. Välillä nimittäin tuntuu niinkuin teksin heitteillejätön, kun kuvittelen mitä mieheni oikeasti tajuaa lasten hyvinvoinnista, tarpeista ja kaikesta mikä liittyy arkielämään. Noh, onhan häneltä vetäisty matto jalkojen alta, kun akka ilmoitti erosta. Täytyy siis surkutella, voivotella ja miettiä miten tässä näin kävi. Vastuuta elämästään tai lastensa elämästä hän ei ole ainakaan vielä ottanut. Onneksi olen kasvattanut harvinaisen viisaat lapset, jotka eivät vähästä ole hätkähtäneet. Aika näyttä miten kaikki lapsiin vaikuttaa.

Nyt mietin mielessäni puhetta tulevalle ex-miehelleni, että miten hän on kuvitellut, että lasten kanssa ollaan? Ollaanko selvinpäin vaiko kännissä? Tehdäänkö lasten kanssa asioita yhdessä, vaiko eikö? Ja tehdäänkö niitä asioita selvinpäin vaiko kännissä? Taidan hengittää hetken ennenkuin karehdun...

Kesä

Lämmin kesä... hyvä olla ja mieli lepää vihdoinkin. Osa asioista edelleen sekaisin, mutta nyt tartun tähän hetkeen! Nautin tästä tunteesta, tästä onnesta, lämmöstä...

Hengitän, hengitän....

Jos aiotte erota niin voisin suositella, että ennen kuin kerrotte lopullisista aikeistanne tulevalle ex-puolisolle, niin hommatkaa itselle asunto. Tämä asuminen yhdessä, erosta tietoisena on aika helvetillistä aikaa. Ihan niinkuin nätisti sanottuna... Kyttäillään toisiamme, vaikka mies onkin pari vuorokautta aina putkeen töissä, mutta vaihtojen kohdalla joudumme edelleen olemaan samassa talossa puolikkaan vuorokauden. Todella mielenkiintoista... siis ihan syvältä!

Mutta vielä puolitoista viikkoa niin saan asunnon, jonne muutan aika nopeaa, kunhan avaimet on kourassa. Pakannut olen. Sauna on täynnä muuttotavaraa ja listoja on olemassa mitä pitää hankkia. Välillä tulee voimaton tunne, että tämänkö minä olinkaan tekemässä? Se tunne on ihan ihmeellinen... tulee ja menee ohikin aika nopeaa, mutta aina leuka nousee sen tunteen myötä vähän ylemmäs. Selkä suoristuu ja huulilta pääse lause: "Prkl, Sinä teet tämän, Sinä pystyt tähän."

Satuin sivulle, jossa oli hyvä artikkeli...tai no minulle ainakin sopiva=)

http://www.kauneusjaterveys.fi/artikkeli/hyva-ero-auttaa-uuden-alkuun

Rätti.

Tunne on niinkuin olisi pyyhitty pöytä rätillä... Rätillä niin, että kaikki on vain levitelty, eikä mitään puhdasta ole tullut.

Se ei haittaa, jos haluaa hiljentää tahtia. Sen minä ymmärrän, mutta minä en ymmärrä sitä, että päätetään sellaisia asioita ennakkoon joista ei voi tietää miten ne asiat ovat esim. puolen vuoden kuluttua. Enkä minä voi  ymmärtää sitä, että mihin katosivat ne sanat ja tuntee mitkä on sanottu ja näytetty? Nyt ei näytetä enää mitään. Ei kosketeta, kuin pyydettäessä ja jos minä kosketan tuntuu niinkuin saisin sitäkin pyytää anteeksi. Miten kävi sen asian kanssa, että minä annan paljon sinulle? Mihin se hävisi?

Elä murehdi etukäteen... Elä murehdi... Helpommin sanottu kuin tehty. Varsinkin, kun nyt tuntuu niin helvetin pahalle. Minun yli ei pitänyt enää kenenkään kävellä, mutta miksi minusta jälleen kerran tuntuu siltä...?

Eron jälkeen

Olen eronnut jo aikaa sitten... monta vuotta sitten. Ei ole ollut tunteita ei ole ollut mitään, minkä vuoksi taistella. Nyt minulla on. Minulla on tunne, minulla on hyvä olla. Riittääkö se mihinkään? Voisiko se mitenkään riittää? Eikö voisi elää päivän kerrallaan ja hetken kerrallaan? Mihin on kiire?

Voisitko ajatella odottavasi minua? Minä en ole kaukana, minä olen lähellä... haluaisin olla lähelläsi. En halua tukahduttaa sinua, mutta haluan olla osa elämääsi edes jollakin tapaa... 

Olet sanonut, että elämme nyt minua varten. Mitä se oikeasti tarkoittaa? Emmekö me molemmat voisi elää meitä varten unohtamatta ketä olemme. Minä olen välissä hukassa... välillä enemmän ja välillä vähemmän, mutta pieninä osina minäkin selkiinnyn.

Minä en halua, että ne sanat mitkä olet minulle sanonut pyyhitään rätillä yli. En halua, että ne tunteet mitkä on olemassa revitään palasiksi. Minua ei enää tallota, minun yli ei enää kävellä. 

Sanoi, että pelkäät. Niin pelkään minäkin. Minä haluan kuitenkin olla lähelläsi... en halua satuttaa sinua, enkä halua satuttaa itseäni. Tunnen kuitenkin niinkuin tunnen ja sitä en pyydä anteeksi.

Yksinäisyys

Olen ajatellut viimeaikoina niin paljon, että välillä sattuu jo aivoihin. Mutta eilen illalla tajusin sen, että minähän olen yksin. Olen ollut yksin jo pitkään. Kaikesta minun täytyy selvitä yksin. Käytännön asioista selviänkin varmasti hyvin, olenhan jo pyörittänyt tätä härdelliä käytännössä yksin useamman vuoden. Mutta yksinäisyyden sisäistäminen ja sen tosiasian hyväksyminen, että viimeiseksi vastaan kaikesta itselleni vaatii totuttelua.

Minulla on ystävä, joka on ollut rinnallani tässä kaikessa, tukenut ja kuunnellut. Kiitos siitä. En tiedä voinko koskaan kiittää häntä tarpeeksi. En olisi tässä nyt ilman häntä. Olisin sekaisin. Toivottavasti voin joskus auttaa häntä niinkuin hän on auttanut minua.