Mitäs sitä sitten?

Nyt on asiat niin, että olen kohta eronnut. Hyvä asunto on, jossa on kaikki tarvittava. Auto on ja muutenkin elämä vaikuttaa hyvälle. Enää ei ahdista. Tosiasiassa tuntuu sille, että kaikki on liiankin hyvin! Olen suhteessa miehen kanssa, jonka kanssa viime perjantaina ryyppäsimme puoli kuuteen aamulla! Sen jälkeen nukuimme puoli kolmeen iltapäivällä, mutta saimme yhteisymmärryksen siitä, että emme koskaan tule asumaan yhdessä tai, että suhteemme muuttuisi tästä miksikään muuksi. Suhteemme on nyt yhdessä olemista, panemista ja ryyppäämistä=) Voi, helvetti, että kuullostaa aivan joltain muulta kuin minulta!!!!! Sitten on toinen osio se, että olemme luvanneet olla toistemme kuolin vuoteella läsnä. Tämä lupaus on sellainen, joka pitää. Onhan Hän minun sielunkumppanini. Se, että tunnen niin on ihmeellistä. En ole keksinyt asialle muuta selitystä, kuin sen, että hän todellakin on sielunkumppanini, mutta kaikkien sielunkumppaneiden tarkoitus ei ole sitoutua toisiinsa lopullisesti... varsinkaan jos he ovat elämässään eri vaiheissa... Voih, Hän on antanut minulle niin paljon! Olen oppinut itsestäni ja elämästäni, käyttäytymisestäni ja kaikesta niin paljon, että ihan kipeää tekee!! Seksuaalisuudesta puhumattakaan, mutta annettakoon sen aiheen pysyä hieman enemmän pimennossa=)