Miten tämä voikin olla näin, että on vain kysymyksiä, mutta kukaan ei vastaa? Kaikista vähiten tuntuu, että minä itse osaisin vastata mihinkään. Minulla on kaikki hyvin. Sitä minä hoen itselleni ja seuraavassa hetkessä saatan purskahtaa itkuun... mikään ei ole hyvin. On kaipaus, halu saada oma paikka. On löydettävä se ovi joka on minun, yksistään minun. On edettävä hiljaa, hitaasti, mutta silitikin tuntuu, että on niin pirun kiire!
Sitten iskee joku epäusko. Onko minusta oikeasti mihinkään? Saanko mitään oikeasti aikaiseksi... Mitä minun pitäisi tehdä? Koko ajan kyselen itseltäni, mikä on minun tarkoitukseni täällä vai onko sitä? Pelottaa, että joku mies tulee elämääni ja alan jälleen elämään toisen ehdoilla ja arvoilla ennenkuin ymmärrän kuka minä oikeasti olen...
En tiedä onko tässä mitään järkeä....
